Mä en halunnut palata tänne huonojen uutisten kanssa. Halusin palata ja kertoa, että elämässä menee hyvin, että minä olen onnellinen. Totuus. Mä olen täysin rikkinäinen jokaikisestä kohdasta mun kehossa. Mä putosin ja mä upposin syvälle. Syvemmälle kuin koskaan.
Ahdistavinta on se, että joka kerta, kun joudun tähän oravanpyörään uudelleen, niin vanhan päälle tulee jotakin uutta. Tällä kertaa uusi asia on se, että mun olo on.. välinpitämätön.. tyhjä... niin kovin tyhjä, että edes minä itse en saa itsestäni irti. Aikaisemmin olen murehtinut myös muita. Aina kun syömisongelmat nousivat pinnalle, mä ajattelin etten tahdo nähdä äidin ja isän surullisia kasvoja. "miten meidän tytöstämme..", ja se sai mut syömään vähän enemmän. En halunnut satuttaa.
En halua edelleenkään. Mutta tahdon olla onnellinen. Ristiriidat jotka juoksevat mun pään sisällä seinää päin, eikä anna mulle tilaa ajatella selkeästi. Aivosumu läsnä päivästä toiseen. "kuka ja miksi mä olen mä, mikä mä edes olen?" Tiedän. Aivot ei pelaa täysillä kun ravintoa ei tule riittävästi, mutta mä en jaksa välittää. Mä en jaksa enää välittää.
Mä vain pyydän, että saisin olla onnellinen.
Mä vain pyydän, että pian vaaka näyttää 56 kg.
Sitten 55kg.
Mä vannon jos mä pääsen 55kg mä lopetan.
Mä olen onnellinen sitten.
Olenhan?
