11. DAY 3

YHTEENVETO 

SYÖTY: 683 kcal

POLTETTU: 1115 kcal

Niin no.. Ei ole kauheasti sanottavaa noista syömisistä. Illan paras tapahtuma, äiti oli ihan mua varten laittanut ruokaa aikaisin, jotta näkee mun syövän kunnolla. Yleensä siis meen töiden takia aikaisin nukkumaan ja sanon syöväni jotain jääkaapista. Siinä tuli sitten valvovien silmien alla vedettyä jauhelihapihvi sekä perunoita... Turhia, turhia kaloreita. Ja tänään tuli myös töissä syötyä 2 pientä vaaleeta leipää, kinkku sekä suolakurkku täytteellä. Onneksi ne oli pieniä, mutta turhia silti. Tärkeintä kuitenkin että oon liikkunut enemmän mitä syönyt, mutta mun täytyy kyllä saada kontrolli takaisin tuohon 500 kcal. 

10. DAY 2

Eilen ei ollut voimia kirjoittaa. Olin, ja olen ihan loppu. Väsyttää niin paljon, että itkettää koko ajan. Ruokaa tungetaan joka puolelta mun nenän eteen, enkä saa tehtyä asian eteen mitään hyvää. No kuitenkin pysyin alle 600 kcal, sekä liikuttua tuli ihan hyvin. Ainoa surkea repsahus kävi syömisissä, kun vedin hirveään makean himoon kreikkalaisen jogurtin, vaikka olin vannonut että jätän myös jogurtit pois. Turha 149 kcal, ilman sitä olisin pysynyt alle 500 kalorin. Mutta sentäs ei oo tullut vedettyä minkäänlaisia övereitä, onneksi. 

YHTEENVETO 

SYÖTY: 561 kcal

POLTETTU: 1115 kcal

9. DAY 1

Ensimmäinen päivä, ensimmäiset koettelemukset. Ja mä voin tämän ensimmäisen päivän jälkeen hymyillä, että meni oikeasti hyvin. Söin n. 490 kcal päivän aikana, sekä poltettua tuli töissä seisomisesta reilu 700 kcal, sekä salilta 350 kcal. 

YHTEENVETO

syöty: 490 kcal 

poltettu 1050 kcal 

Mun jalat ei kanna, mutta silti tuntuu että alan löytämään oikean reitin joka on ollut kauan hukassa. Tuntuu, että vihdoinkin onnistun. Mutta en siltikään halua vielä iloita liikaa. Ensimmäinen päivä se vasta kuitenkin oli. Mutta mä vedän naruista ja ohjaan juuri sinne minne tahdon. Tällä kertaa mä saan valita.  

8. HETKI VIELÄ

Kuusi tuntia. Sen jälkeen mä vaihdan asennetta. Ei sortumisia, ei kyyneliä. Ei tunteita. Ei mitään ylimäärästä, mikä hajottaisi mua yhtää enempää. 

Ruokien osalta pidän herkkulakon joka kestää heinäkuun loppuun asti. Ja mä vannon teille mä olen 55kg silloin. Ja mä vannon yrittäväni niin kovasti, että elokuun alussa voin kertoa hymyillen että mä saavutin ensimmäisen maalin, ja olen ylpeä itsestäni. Vielä en ole, sen takia pyyhin naamani takaisin perusilmeeseen, en ole vielä lähelläkään sitä. 

Ainoa mutta on tässä se, että mun on pakko syödä ennen harjoituksia jotakin. Muuten tajunlähtö on liian lähellä, enkä halua herättää huomiota, en varsinkaan salin lattialta. Sekä mun on pakko jaksaa. Mun on pakko näyttää, että mä ansaitsen paikan kentällä kun kausi alkaa. Töiden takia mun on pakko syödä sielläkin jotakin, mutta tähän asti oon pärjännyt hyvin piltillä ja riisikakulla, joten miksi en toistakin kuukautta. 

Aamupala 8.00 - Piltti 63kcal 

Välipala 10.00 - Riisikakku 26kcal

Lounas 13.00 - Salaatti 13kcal/100g

Päivällinen/Iltapala - ?

pystyn tarkasti suunnittelemaan tuohon lounaaseen asti, koska sen jälkeen oon vähän porukoiden armoilla. Meillä on tapana syödä illemmalla yhdessä, joten oon täysin valvovien silmien alla, eli en voi jättää ruokaa väliin. Mutta jos saan pidettyä itteni päivään asti esim 200 kcal, niin voin illemmalla syödä sen 300 kcal, koska 500 kcal on päivässä raja. 

Liikunnasta vielä.. 

Seisominen kuluttaa tunnilta 120 kcal, joten vähintään se viiden tunnin seisominen töissä kuluttaa n. 600 kcal. Mun täytyy alkaa liikkumaan myös joka päivä, koska kuukauden aikana en voi antaa itseni jäädä löhöilemään kotiin, jos kerran ruokavaliotakin muutetaan. Kuntosalilla tunnin aikana kulutan  noin 360kcal, ja reeneissä myös 360kcal. 

Pyrin päivittelemään päivittäin että mitä oon syönyt ja kuinka paljon oon likkunut, jotta pysyn kartalla päivistä. Mä niin pystyn tähän. Mä niin näytän niille jotka on joskus epäilleet. Piru vie mä näytän. 

7. ENTÄ JOS

Entä jos laihduttamisen, epäsäännöllisen ja mahdollisimman vähäisen ruokavalion sijaan katsoisin asiaa ihan päinvastaisesti? Entä jos valitsisin terveellisen ruokavalion? Entä jos valitsisin sen terveemmän tien? Entä jos oikeasti yrittäisin nauttia siitä mitä teen? 

Oon yrittänyt miettiä minkä takia laihduttaminen, kaloreiden laskeminen, sekä urheileminen pitää mut niin kovin lujaa ottessaan. Miksi en laita stoppia koko paskalle, ja ala syömään. Minkä takia en lopeta kaloreiden laskemista tai tee salilla vain sen takia, että nautin siitä. En sen takia että se polttaa kaloreita.

Mä oon taas ihan kahden tulen välissä. Mä pystyn joissakin määrin syömään normaalisti (överit ovat tulleet vähän liiankin tutuksi viimeaikoina). Mutta sen jälkeen mä en pysty katsomaan itseäni peilistä. Mä en pysty laittamaan tiukkoja vaatteita, enkä saa itsestäni irti mitään hyvää. Mutta silloin tunnen voivani jollain tavalla paremmin. Tuntuu että ajatus kulkee, sekä olen huomattavasti paremmalla tuulella.

Toisaalta syömättömyys ja laihduttaminen, etenkin siinä onnistuminen saa mut hyvälle tuulelle vaikka olo ilman ruokaa on astetta huterampi.

Mutta nyt kun paino on taas melkin lähtöpisteessä, mua hävettää ihan liikaa. Mun tekisi mieli kääntää peili ympäri, etten näkisi itseäni. Mun tekisi mieli repiä kaikki tiukemmat vaatteet ja pitää pelkkiä kaapuja päälläni. Annan itselleni juhannuksen vielä anteeksi. Sen jälkeen palaan normaaliin kalorirajaan. 500 kcal päivä, sekä maanantaisin paasto. Silloin mun kaiken järjen mukaan pitäisi saada paino pudotetuksi sen verran että saan taas laihduttamisesta kiinni. Mulla on kova luotto itseeni, enkä halua pettää itseäni.

6. EN JAKSA

Kello on vartin yli neljä ja mä istun suuren ruskean pöydän ääressä ja kyyneleet valuu mun poskia pitkin. Tätä elämää ei oo luotu kaikille, ei vaan oo. Ja mä oon yksi heistä. En mä pysty enää jatkamaan, en vaan jaksa. Oon niin väsynyt. Haluan pois tästä kylmästä maailmasta, en jaksa enää. 

5. AHDISTAA

Ahdistaa ajatus ensi viikosta. Mulla soi herätys jo pian töihin. Uusi viikko, uusi treeniviikko, uusi työviikko. Ahdistaa vaan niin paljon. Ja mitä painon suhteen on tapahtunut.. Mä oon syönyt niin paljon ja ihan liikaa. Niin liikaa, etten pysty edes kirjoittamaan sitä tähän. Mutta sen tiedän että paino on palannut takaisin lähes 59kg. Ja kyllä, mua hävettää aivan suunnattoman paljon. 

Toisaalta oon jollakin tavalla iloinen, että pitkästä aikaa söin ihan niin paljon mitä vatsa sieti. Hain oikein sitä pahaa oloa, joka sai mut yökkäämään. Ymmärsin ettei se tee mua onnelliseksi. Laihuus tekee. Tunnen itseni miljoona kertaa kauniimmaksi kevyempänä. Se tekee mut onnelliseksi, että päivän päätteeksi tiedän pysyneeni sopivan vähäisissä ruokamäärissä, ja olen liikkunut sitäkin enemmän. Se saa mut onnelliseksi. 

Syksyyn on aikaa ja siihen mennessä olen ensimmäisessä maalissa. 55kg. Se on pakko saavuttaa. Se ei vaadi kuin 4 kg, ja mä pystyn siihen. Mun on pakko pystyä. 

4. NIIN TYHJÄ MUTTA NIIN TÄYNNÄ

Mä puoli vahingossa eksyin selailemaan vanhoja kansioita. Kansioita, jotka ovat täynnä tunteita. Muistoja. Hyviä aikoja. Muhun sattuu taas. Mutta ei kuitenkaan. Olo on tyhjä, koska en pysty enää samaistumaan kyseisiin onnellisuuden tunteisiin. Kuvissa mä hymyilen. Seison keskellä peltoa ja mua naurattaa. Mun jalassa on mustat kumisaappaat ja maailman rumin asuyhdistelmä. Silti mä nauran, vaikka mun hiukset on sotkuiset, ja naama hehkuu punoittavia pisteitä. Mä olin onnellinen. 

Siksi se satuttaa. Satuttaa katsoa parin vuoden takaisia kuvia, kun sotkimme naamat mutaan ja kastettiin hiukset likaiseen järviveteen. Se sattuu, koska oon niissä niin pirun onnellinen. 

Nään kuvia myös kahdesta ihmisestä, joista hehkuu rakkaus toisiaan kohtaan. Niin siirappiselta kuin se kuulostaakin. Vaikka taivalta oli ehkä vasta 4 kk, heistä näkyi jokaiselle vastaantulijalle kuinka onnellisia he ovat. Ovat vieläkin. Joskus mä luulin, että olisin löytänyt itsekin sen. Luulin vetäväni oikeista naruista oikeaan aikaan. Väärin. Ensimmäisellä kerralla aika oli väärä. Luulin olevani valmis, sekä luulin tuntevani itseni. Väärin. Toisella kerralla luotin ihmiseen, joka otti mut kiinni kun kaaduin. Mutta ei pitänyt kiinni.  

Kuva kuvalta eteenpäin siirryttäessä, mun kasvoilla ei näy tuttuja hymykuoppia. Ei ainuttakaan kyyneltä valumassa poskella onnesta, eikä nauramisesta punaiseksi muuttuneita poskipäitä.

 

Alan jo unohtaa miltä tuntuu olla aidosti onnellinen.  

3. VEITSENTERÄLLÄ

Musta tuntuu että jakaudun jossakin mieleni sisässä kahtia. 

Toinen puoli on se järkevä, se saa mut järkeilemään asioita, vaikka sydän tai mieli haluaisi muuta. Se saa mut varomaan asioita ja sen avulla pystyn ajattelemaan selkeästi. Järkevä puoli kertoo mun idioottimaisuudesta, ja saa mun kädet liikkumaan jääkaapille, voitelemaan paahtoleivän ja laittamaan sen mun suuhun. Se pitää mua pystyssä romahtamiselta ja se sanoo että mun on pakko jaksaa. Se sanoo että olen hyvä tällaisena ja mun pitäisi hyväksyä itseni. Se on se fiksumpi puoli, se yrittää näyttää mulle valoa terveellisestä ja hyvästä, sekä onnellisesta maailmasta. Hyvästä elämästä. Se on tyyni, sekä pitää asiat järjestyksessä. Ehkä tämä puoli on se joka on näkyvissä pinnan päällä siitä kuuluisasta jäävuoresta.

  

Se toinen puoli on jotain ihan muuta. Se on vaikea käsitellä, enkä osaa käsitellä sitä. Osaan kuvailla mutta en pääse ihan syvälle. Vaikka kuinka yritän. Se puoli on musta, eikä se anna mulle rauhaa. Se haluaa että mä teen niinkuin se pyytää. Se käskee. Se ei anna mun valita. Mä pelkään sitä. Se on niin vihainen, eikä se anna elämän vain jatkua niin kuin pitäisi. Se ei anna mun valita onnellisuutta, ennen kuin ollaan päästy tiettyyn kompromissiin. Se on liian vahva, mun on pakko totella kunnes ollaan päästy yhteisymmärrykseen. Se saa mun silmät kirvelemään, se saa mun käsistä veren valumaan. Aina uudelleen kerta toisensa jälkeen. Kun mua sattuu, se pitää huolen että mua oikeasti sattuu. Sattuu niin paljon, että tuntuu että halkean kokonaan. Se polttaa mut sisältä ja ulkoa. 

Se pitää mut niin lujassa otteessaan. 

En oo koskaan osannut tanssia nuoralla. Nyt nuoralta pois tuleminen turvallisesti ei oo vaihtoehto. Mun pitää joko yrittää pysyä tasapainossa ja kävellä horjuen loppuun asti. Tai päästää irti ja toivoa parasta. 

2. KUN MUA SATTUU

Oon pelännyt. Pelännyt kuolemaa.

Nykyään pelkään enemmän elämää. Pelkään mitä se vielä tuo.

Mä olen niin nuori vielä, mutta elämä on lyönyt. Välillä tuntuu että se lyö liian lujaa. Että en enää jaksa pitkään. Mutta pakkohan mun on jaksaa, eikö niin? 

Huomenna jatkuu taas työt ja oon jalkojen päällä reilu 6-7h. Se kuluttaa jo ihan hyvin. Yritän ajatella sitä niin jaksan paremmin. Mutta sitten nämä kysymiset rannalle lähtemisestä. Ruoan kanssa. Käsittämätön ahdistus. Mä olen hirveä ihminen kun yritän skipata näkemisiä kavereiden kanssa, mutta mua ahdistaa ihan liikaa. Ja sen lisäks että ahdistaa syöminen ja varsinkin rannalla, niin sekin myös että joka kerta kun nään kavereitani niin jälkikäteen tulee puukkoa selkään. Se kuluttaa mua. Mielummin makaan yksin sängyn pohjalla niin kukaan ei voi satuttaa mua. Tai voi, mutta mä en tuu tietämään siitä niin kauan kun oon yksin.

Mä en halua palata takaisin kouluun. Okei kesäloma alkoi viikko sitten, mutta mä en tahdo sinne enää. Haluan suorittaa kaikki kurssit itsenäisesti. Olla vain yksin. Tätä rauhallisuuden määrää tällä hetkellä kun olen yksin kotona. Kukaan ei huuda, kukaan ei sano pahasti. Vain mä ja mun ajatukseni. 

Sitä paitsi, mun on pakko olla alle 55 kg ennen kuin koulut alkaa. Pakko pakko pakko. Yritän kerrankin tehdä elämässäni jotakin oikein. Tänään vaaka näytti 58 kg. Se on liikaa taas. Eiliset överit puski kiloina päälle. Läski.

Muhun sattuu.