KUULUMISIA

Niin. Tuntuu, että alan hiljalleen löytämään jonkinlaisen tasapainon elämään. Mä haluan pois tästä oravanpyörästä joka jatkaa pyörimistään. Mä oon edelleen sen otteessa, mutta tahdon pois. Mä haluan olla terve ja mä haluan nauttia elämän pienistä asioista. Mä tiedän, aina voi haluta tehdä vaikka mitä muttei kaikkea saa. Mä tiedän mikä helvetillinen projekti tää on ja mä tiedän että mä tuun välillä uudelleen vielä romahtamaan, ja sen jälkeen kiipeämään taas uudelleen ylös. Mulla on tukiverkko joka haluaa auttaa mua. Mun on otettava apu vastaan. Te jotka luette tätä, voimia. Ihan älyttömän paljon. Tätä ei osaa kuvitella ellei koe tätä itse. Tiedätte kyllä. Voimia.

MITÄ MÄ TEEN

Ensiviikolla mulla olisi mahdollisuus kertoa tästä kaikesta. Avautua, romahtaa, ja viimein antaa periksi. Mä oon niin sekaisin omista ajatuksistani, etten tiedä mitä haluan. Minkä takia mä kertoisin "ongelmasta" jota ei ole? Mulla on vaan niin helvetin paha olla.

 Jokainen ruoka, jokainen suupala minkä mä laitan kurkusta alas tuntuu imeytyvän joka ikiseen paikkaan mun kropassa. Mun ajatukset on täysi sekasorto. Ihan kaikkien asioiden suhteen. Mulla on maailman ihanin poikaystävä, mulla on ihana perhe ja mun ympärillä on ihmisiä jotka välittävät. Miksi mulla silti on tällainen olo. Tekohymy alkaa vähitellen valua mun päältä enkä mä tiedä miten saan sen pysymään enää pidempään. "Älä tee tästä kuitenkaan mitään ongelmaa.." Anteeks, mä myös lupasin etten satuta itseäni, mutta mä satutan kokoajan, etkä sä huomaa.

Mitä ensiviikolla. Mä joudun ristikuulusteluun yhden aikuisen kanssa, joka on melko läsnä mun elämässä joka päivä. Mä tiedän että se näkee mun läpi. Mä osaan jo melkein kuvitella mitä siellä tulee tapahtumaan, joka ahdistaa mua aivan jumalattomasti. Mä en vaan voi suunnitella asioita etukäteen tässä tapauksessa. Enkä mä edes osaa ajatella mitä mä haluan tehdä siinä tilanteessa kun se katsoo mun pään sisälle ja saa mun selässä kylmät väreet. Mutta mä en voi kertoa. Sehän tarkoittaa tämän lopettamista. Miksen silti etene tässä, vaikka ainut asia mitä tahdon on nimeomaan laihtuminen. Vaaka näyttää samaa edelleen vaikka solisluut alkaa jo paistamaan vähitellen. Sen painon täytyy pudota.

MITÄ NE AJATTELEE?

"mä en tiedä miten mun pitäisi kysyä sulta, tai missä roolissa.. Onko kaikki hyvin?" Pitkä katse syvälle silmiin ja mun on painettava katse lattiaan hetkeksi, tai se näkee kaiken mun läpi. Kosteat silmät, sekä kirkkaanpunaiset posket syyllisyydestä. "joo, kaikki on ok" Ja yrityksenä antaa mahdollisimman uskottava hymy perään. 

Nukkumaanmeno valuu myöhemmäksi vain sen takia, että ajattelen puhuuko se sitä kotona, kertooko se siitä jollekkin, mitä se ajattelee, miten mun asiat on? Mä tiedän että mä olen huono valehtelemaan, mun valehtelua ei voisi edes kutsua valehteluksi, koska en osaa sitä. Musta kyllä näkee, jos osaa katsoa. Aikuinen ihminen, uskoiko se? 

Tiedän myös, että käytävän toiseen päähän asti näkyy mun itkusta ja turhautumisesta väsyneet silmät, sekä kalpeammat kasvot mitä eilen, mutta eikö se näy vai eikö kuitenkaan uskalleta kysyä asiasta kunnolla. 

Toisaalta, miksi mä haluaisin edes, että ne kysyisi, tai pakottaisi kertomaan? Sen jälkeen tämä leikki loppuu lyhyeen, enkä mä halua sitäkään. Ehkä mä vaan toivon, että joku tulisi ja pistäisi mut nurkkaan siihen asti, että mun on pakko selkeyttää ajatuksia. Ehkä toivon vain, että joku näyttäisi mulle että haluaa kuunnella mua muun kuin uteliaisuuden takia ja antaa mulle edes hetkeksi sen tunteen, että mä en ole yksin tämän kanssa. 

"Hei, miten sulla menee? Koulu? Muuten?" Toinen epäsuora kysymys, josta en osaa tulkita mitä sillä haetaan. Minkä takia mulle tuntematon ihminen haluaa tietää mun asioita. Minkä takia nämä ihmiset kysyivät multa saman viikon aikana mun kuuulumisia, koska ei ne ole ennenkään kysynyt. Ei silloinkaan kun olin 4 kg pienempi. Nyt olen 4 kg painavampi ja helvetin läski. Sen takiako ne juttelee? Näkee, että mä olen läski ja musta ei oikeastaan olekaan mihinkään. Mä kyllä yritän niin paljon, että olisin pienempi. Miksen laihdu, kun kalorit pysyvät päivittäin reilusti alle 1000kcal. 

Mitä ne ajattelee? Ajatteleeko ne mitään, vai luuleeko ne vain, että tämä on sitä kuuluisaa teiniangstia. Se etappi on ohitettu jo ajat sitten. Oon pahoillani. Jos vain tietäisitte mitä mun pään sisällä liikkuu. Taukoamatta. 

YOU CAN'T HEAR ME CRY

Mä olen aivan jäässä. Ollut jo monta viikkoa. Miksei vaaka näytä vieläkään alle 60 kg. Oon ollut tässä jo  liian kauan. Haluun olla p i e n i. Onko se niin paljoa vaadittu. Yksi lämmin ruoka päivässä ja loput syömiset niin pienenä kuin mahdollista. Sitten kun mä olen oikeasti pieni ja hoikka niin mä annan itselleni luvan nauttia elämästä. Sitä ennen en. 

Oon kirjoittanut monet kerrat kuka olen, mistä tulen ja mihin helvettiin mä olen matkalla. Mutta joka kerta mulle iskee ahdistus, että joku tunnistaa, tai joku muuten vain tulisi kertomaan kuinka ihmisillä menee huonomminkin kuin mulla. En osaa avata ajatuksiani niin hienosti miten moni muu, joten kirjoittaminen on aika heikkoa noin luovalta puolelta katsottuna. Mutta joku päivä mä yritän. Sitten kun mä voin istahtaa koneen ääreen ajattelematta niitä kymmeniä koulujuttuja, jotka huutavat rästistä mun nimeä. Jos edes kerran saisin jotakin ajallaan aikaiseksi, mutta ei. 

25. WOULD YOU STILL LOVE ME THE SAME

"Ei kukaan tykkää luukasoista, kyllä muotoja täytyy olla." Tässä sulle muotoja, saat kerralla kokonaisen valaan. 

Mä en laske enää nii tarkasti kaloreita mutta sen verran että tiedän pysyväni alle 1000. Ja oon pysynytkin nyt jo kohta kuukauden. Ja se tuntuu hyvältä. Painoa on pudonnut tänä aikana nelisen kiloa ja alle 60 ollaan hyvällä matkalla. Vajaa seitsemän kiloa on vielä matkaa, mutta kovalla työllä mä saavutan sen kyllä. Ja sitten mä olen kevyt sekä kaunis. Olenhan? 

24.

Naurettavan monta yritystä ja epäonnistumista. Mutta eikö häviä vasta sitten kuin luovuttaa? Mä en vielä oo luovuttanut. Ja tää oravanpyörä toi mut takaisin lähtöpisteeseen. Herkut pois, kalorit alle tuhannen. Tähän mennessä on mennyt 200 kcal, mutta tietenkin pyrin pitämään ne niin pieninä kuin mahdollista. Miten tähän pisteeseen palattiin. Mä yritin etsiä syitä onneen niin, etten huolehtisi syömisistä. Ei se niin mee. Tää peli ei oo ohi ennen kuin mä sanon että se on. Järki sanoo, että älä. Älä tyttö kulta lähde tähän enää uudelleen, tää peli ei koskaan muutu helpommaksi. Ei koskaan.
"Joskus onni vaatii muutoksia elämään. Joskus onnen eteen täytyy tehdä töitä"

Niin.

23. HYMY HUULILLA TYÖNI MÄ TEEN

Sekavia tunteita, sekavia ajatuksia. Mikä mä oon tässä maailmassa, mitä mun kuuluu tehdä, jotta selviydyin täältä ulos niin kuin pitäisi. Miten mun pitää selviytyä, pitääkö mun? 
Mut mun on väännettävä hymy mun kasvoille. "Kukaan ei jaksa katsoa ihmistä, joka ei osaa ajatella mitään positiivisesti. Elämässä on aina jotakin positiivista. "
Mä yritin kaikkeni, mä yritin päästä laihdutus-ahmimis kierteestä pois. Mut joka kerta kun alan pohtia asiaa tarkemmin, tajuan että mä oon aina vain syvemmässä kierteessä. Semmoinen kierre joka imee vain itseensä kiinni tiukemmin. Ja kun mä katson itseäni peilistä, mä voisin oksentaa. Mä voisin antaa itseni kokonaan tälle paskalle. Mut mun on pidettävä joku roti tässä että pysyn tajuissani koulussa ja harjoituksissa, enkä herätä huomiota kotona.

22.

Väsyttää. Sanon vielä kerran, tätä elämää ei ole luotu kaikille. Sumussa päivästä toiseen, kuulen kun ne puhuu selän takana. Tunnen puukot mun selässä yhä useammin. Mitä mä teen elämässä niin väärin. Entä jos mä vahingossa kävelen auton alle. "vahingossa". Se voisi olla hirveä onnettomuus. Mutta en voi tehdä niin sillä en halua että kukaan kärsii sen takia. Ehkä vain hyppäisin jostain niin korkealta ettei mahdollisuuttakaan elämään. En mä siihenkään pystyisi. Tarvitsisin vain ystävän tähän vierelle joka pysyisi mun vierellä eikä puukottaisi selkään. Yhden vain. Onko se paljon pyydetty?

21.

Mä tuhoudun vähitellen. Pala palalta musta katoaa, putoo pois, kuolee. Mua pelottaa niin paljon tulevaisuus ja voi kun mä voisin kertoa siitä. Voi kun mä vain voisin avautua, antaa kyynelten virrata ja tietää että A pysyy siinä mun vierellä. Mä en tiedä sitä. Sen takia mä en anna sen päästä liian lähelle. Tiedetään miten siinä kävisi. "musta tuntuu, että on parempi että molemmat jatkaa omaa elämää. Ei tästä tietkö tuu vaa mitää." Haluun nauttia siitä, että se on ainakin hetken vielä lähellä.

Mä välitän siitä. Se tuo mulle turvallisuuden tunteen ja se tuntuu hyvältä. 

Mutta oonko riittävä sille? Oonko lähellekään sitä mitä se haluaa. Miten se voisi pitää musta jos mä en itsekään pidä. Läski, ruma ja muutenkin vain vääränlainen. Mua ahdistaa kun se pitää kättä mun iholla, se tuntee mun läskit. Se näkee ne. 

Mä otin askeleen taaksepäin. Mutta se pysyi siinä. Se otti mut kiinni kun horjahdin ja se kietoi kädet mun ympärille kun mulla oli paha olla. Se huolehtii. Mutta välittääkö se oikeasti? Uskallanko mä heittäytyä vielä tähän. Mua pelottaa liikaa että muhun sattuu. Mutta mä välitän niin paljon siitä. 

20.

Mä lupasin itselleni, ja mä lupasin hänelle. Ei ikinä enää, ei uutta viiltoa koristamaan käsivartta. Ja mä en pystynyt. Mun oli pakko, anteeks, anteeks, mä en tehnyt sitä tahallani. Sattuu. Siitä tulee verta. Paljon. Paljon enemmän kuin viimeksi. Mä melkein pidin lupaukseni. Mä jo laskin terän hetkeksi pois. Kunnes se puhui taas mulle. "Mä lupaan se auttaa. Mä lupaan, että se vie kivun pois. Edes hetkeksi. Mä lupaan" Ja mä uskoin. Se piti lupauksensa. Hetkeen en tuntenut mitään. Kyynelet valuivat mun poskia pitkin mutta se melkein sai mut hymyilemään. En tuntenut, en fyysistä enkä henkistä kipua hetkeen. Se tuntui hyvältä. Olin omassa pikku kuplassani, eikä kukaan voinut satuttaa mua. 

Pari minuuttia..

Ja se palasi. Tuska. Ahdistus. Tyytymättömyys. Et oo ikinä ollut noin läski ja ruma. Mä tiedän, anteeksi. 

"Älä satuta enää itseäsi. Pliis älä satuta itseesi enää. Vastaa, kuuletko sä mua? Pliis vastaa et oot edes ok.." 

Mä olen okei. Kiitos huolehtimisesta. Mä lupaan tämä on viimeinen kerta. Ja niin mä kerta toisen jälkeen lupasin mun ystävälle etten enää satuta itseäni. Mä tiedän etten osaa pitää lupauksia, jotka liittyvät tällaisiin asioihin. Kerroin myös yrittäväni syödä 2000 kcal päivässä. Hahaha, luuletko sä että se polttais susta rasvaa pois. 65 kg on yllättävän lähellä.. Mikä on seuraava.. 70 kg... Anna mennä läski jos sä haluut pilata viimeisetki mahdollisuudet onnellisesta elämästä. Muista et mä lupasin että me tehtäisiin tämä yhdessä. Mä en luovuta, luovutatko sä? 

En mä luovuta. Mä en ole luovuttaja. Mä aion olla vielä lähempänä 50 kg kuin koskaan. 

Onnellinen.

19.

Edistystä. Jonkin suhteen edes, jos ei yleensäottaen elämän. Paino on pudonnut 2 kg, ja 62kg loistaa vaa'an lukemissa. En edes osaa olla onnellinen siitä. 62kg on ihan järjettömän paljon ja liikaa. Tänään oli kevyt kuumotus koulussa, kun ruokailussa tarjottimella komeilee jopa kaksi kalapuikkoa eikä muuta. Ja luokanvalvoja yhtäkkiä istuu viereiseen pöytään. Luulen.. Toivon ainakin ettei se huomannut. Pitää olla varovaisempi kaiken suhteen. Kukaan ei saa tietää. Tahdon vain kaikkien huomaavan muutoksen sitten.. myöhemmin. 

Mä en osaa kertoo kuinka suunnaton ahdistus mulla on koulussa. Mä en osaa kuin näyttää että kaikki on ok, koska se on ainoa asia joka pitää mut pystyssä. heikot ei pärjää. 

Tänään tuli liikuttua 4,5 h johon voin olla jollakin tavalla tyytyväinen. 

18.

550 kcal tänään. Homma alkaa pysyä sellaisena taas pitkästä aikaa mitä pitääkin. Ei enempää ruokaa tällei llalle, eikä nälkä edes paina. Kirjoitukset stressaa ihan jumalattomasti ja kaikki muu ympäröivä maailma on kuljettu tietynlaisessa sumussa tämän viikon. Reenit, koulu, kaikki menee tietyllä tapaa rutiinilla mutten edes keskity tekemisiini. Täydessä sumussa yötä päivää.

Haluaisin kirjoittaa. Kirjottaa miljoona ajatusta mitä mun pää kantaa päivästä toiseen. Mutta en saa mitään ulos. Ehkä huomenna.

17.

Väsyttää. Sisältä. Ei sitä osaa selittää. Entä kun uni on parempaa kuin todellisuus?

Niin vaikea pukea ajatuksia sanoiksi. Itkettää. Muttei kuitenkaan ainuttakaan kyyneltä valu poskea pitkin. Tuntuu.. tyhjältä. Tai liian täydeltä. En jaksa keskustella enää kuin kotona. Ainoat ihmiset jotka eivät arvostele mua enkä mä kuule niiden ajatuksia omien ajatusteni sekaan. Koko elämä riman alta. Voiko siitä olla tyytyväinen, ei. Kaikki penkin alta, eikä musta ikinä tule sitä mistä oon haaveillut pikkutytöstä asti. En vaan ole tarpeeksi. Ehkä se on se mitä oon pelännyt aina. Ehkä se on se mikä satuttaa niin kovin. Se etten ole tarpeeksi. En nyt enkä jatkossa eikä, eikä ääni mun pään sisässä anna mun olla tarpeeksi. Liian paksu joka puolelta, huono koulussa, huono edes elämään. Miten kukaan voisi tykätä sellaisesta ihmisestä. Kaikkien kasvot hehkuvat vihaa mua kohtaan, eihän mulla ole merkitystä täällä. Yksi ihminen sinne tänne, mihin se vaikuttaisi. Hyi mikä läski, ainakin laihempana saisit nähä ketkä susta välittää, tai no välittääkö kukaan.. Itsehän teet päätöksen. 

16.

Mä vain yritän, etten nouse liikaa esille. En esitä vahvoja mielipiteitä etten saa vihaisia katseita, yritän pysyä taka-alalla. En halua menettää kaikkia ystäviä. Mutta vaikka olisin vain hiljaa niin mua vihattaisiin. Huomaan ihmisten kuiskivan, tiedän heidän iskevän puukkoa selkään. Miksi. Mitä mä oon tehnyt niin väärin tässä elämässä. Miksi kaikki pitää mua niin ärsyttävänä. En tiedä enää ketkä ovat mun oikeita ystäviä. Ei sellaisia ole.

Haluan olla onnellinen. Haluan tosissaan vain olla onnellinen. Ja niin kauan kun kannan tätä ylimääräistä pelastusrengasta mukanani niin mun on turha haaveilla onnellisuudesta. Tiedän miltä tuntuu kun painoindeksi laskee alle kahdenkymmenen. Ensimmäistä kertaa tunnen olevani kevyt sillon. 

Toisaalta koulunalku toi tietyn rytmin elämään. Ja mä olen täysin valmis. Pieni aamupala, koulussa salaatti tai ei mitään ja loppupäivä niin pienellä määrällä kuin mahdollista. Viimeinen tsemppaus mulle itselle. Tämän jälkeen mä luovutan kaiken suhteen. 

15.

Ei paljoa kehuttavaa. Ei paljoa sanottavaa. Kaikki vain kerääntyi muhun. Mä yritin, mutta joku sanoi mun päässä että olet ok, sä voit syödä. Sä saat syödä. 

niin mä söin. Söin koko kesän niin paljon että en ole ikinä ollut näin suuressa painossa. Ahmimista ahmimisen perään ja niin monet vuodatetut kyyneleet. Miksi se oksennus ei tullut. En yrittänyt tarpeeksi kovaa, mutta miksi mä onnistuisin elämässä.

Ja sen jälkeen se tuttu ääni palasi takaisin. "hyi vittu, kehtaatko mennä samaan kuvaan kavereidesi kanssa. Noh tiedät kyllä mitä kaikki ajattelee kun katsoo kuvia jälkeenpäin." "Et oo ikinä ollut noin lihava. Noin ruma. Hyi" "mitä meinasit laittaa päälle kouluun? Crop topin? Sehän mukavasti tuo näkyviin sun oksettavan mahan." "lihavalihavalihava" 

Ahdistus palasi. Se hetken oli muualla ja kamera täyttyi hymyilevistä kuvista. Mä olin hetkittäin oikeasti onnellinen. Ja se tuntui hyvältä. Nyt ahdistus valtaa mun mielen. Taas. Ei se anna mulle armoa ennen kuin saavutan sen maalin mistä on jo kauan puhuttu.  

14.

Jos mä vaan ottaisin noi kaikki lääkkeet meidän kaapista. Kaappi on juuri sopivalla korkeudella, ei tarvitsisi edes kurottaa. mitä, lopeta. Ota nyt vaan se magnesium. yksi kappale siis. 

Mä nautin tästä kun mun ei tarvitse olla kenenkään kanssa. Nautin yksinäisyydestä ja nautin hiljaisuudesta. Eikä mun vatsa edes kurnimalla pilaa tätä hiljaisuutta. Mun silmät ja mieli on taas valmiita painumaan unille. Enhän mä vielä voi mennä nukkumaan, kello on kohta kolme. Sekavia ajatuksia, kapea tie, joka kapenee mitä pidemmälle kuljen. Ahdistaa. 

13.

Mun on vaan aivan pakko olla 57 kg syksyyn mennessä. Mä en lähde kouluun ennen 57 kg. Mä en näyttäydy missään tiukemmissa vaatteissa ennen 57kg. Mun on pakko saavuttaa se nyt. En anna periksi. En varmasti anna periksi. Oksettaa ajatus kouluunmenosta kun kaikki katsovat ja ajattelevat että "johan siitä on tullut lihava" Niin. Niin on, koska mulla ei ole yhtään itsekuria. Nyt sen on pakko löytyä. Tasan kuukausi koulun alkuun ja mä olen ainakin -4kg. Mun on pakko olla. Ihan pakko.

12.

Oon nolo läski paska. Hävettää jumalattomasti. Jotenkin vaan kaikki viimeaikaiset tapahtumat ei antanut mulle tilaa ajatella syömisiä ja tässä ollaan. Takaisin ihan täydellisessä aloituspisteessä. 62 kg. Vuosi sitten painoin saman verran. Kaikki vuoden tappeleminen itseni kanssa aivan hukkaan. Hävettää niin paljon, etten pysty katsomaan itseäni peilistä. Mikä mua vaivaa? Kaikki muut pystyy siihen miksi minä en pysty?

11. DAY 3

YHTEENVETO 

SYÖTY: 683 kcal

POLTETTU: 1115 kcal

Niin no.. Ei ole kauheasti sanottavaa noista syömisistä. Illan paras tapahtuma, äiti oli ihan mua varten laittanut ruokaa aikaisin, jotta näkee mun syövän kunnolla. Yleensä siis meen töiden takia aikaisin nukkumaan ja sanon syöväni jotain jääkaapista. Siinä tuli sitten valvovien silmien alla vedettyä jauhelihapihvi sekä perunoita... Turhia, turhia kaloreita. Ja tänään tuli myös töissä syötyä 2 pientä vaaleeta leipää, kinkku sekä suolakurkku täytteellä. Onneksi ne oli pieniä, mutta turhia silti. Tärkeintä kuitenkin että oon liikkunut enemmän mitä syönyt, mutta mun täytyy kyllä saada kontrolli takaisin tuohon 500 kcal. 

10. DAY 2

Eilen ei ollut voimia kirjoittaa. Olin, ja olen ihan loppu. Väsyttää niin paljon, että itkettää koko ajan. Ruokaa tungetaan joka puolelta mun nenän eteen, enkä saa tehtyä asian eteen mitään hyvää. No kuitenkin pysyin alle 600 kcal, sekä liikuttua tuli ihan hyvin. Ainoa surkea repsahus kävi syömisissä, kun vedin hirveään makean himoon kreikkalaisen jogurtin, vaikka olin vannonut että jätän myös jogurtit pois. Turha 149 kcal, ilman sitä olisin pysynyt alle 500 kalorin. Mutta sentäs ei oo tullut vedettyä minkäänlaisia övereitä, onneksi. 

YHTEENVETO 

SYÖTY: 561 kcal

POLTETTU: 1115 kcal

9. DAY 1

Ensimmäinen päivä, ensimmäiset koettelemukset. Ja mä voin tämän ensimmäisen päivän jälkeen hymyillä, että meni oikeasti hyvin. Söin n. 490 kcal päivän aikana, sekä poltettua tuli töissä seisomisesta reilu 700 kcal, sekä salilta 350 kcal. 

YHTEENVETO

syöty: 490 kcal 

poltettu 1050 kcal 

Mun jalat ei kanna, mutta silti tuntuu että alan löytämään oikean reitin joka on ollut kauan hukassa. Tuntuu, että vihdoinkin onnistun. Mutta en siltikään halua vielä iloita liikaa. Ensimmäinen päivä se vasta kuitenkin oli. Mutta mä vedän naruista ja ohjaan juuri sinne minne tahdon. Tällä kertaa mä saan valita.  

8. HETKI VIELÄ

Kuusi tuntia. Sen jälkeen mä vaihdan asennetta. Ei sortumisia, ei kyyneliä. Ei tunteita. Ei mitään ylimäärästä, mikä hajottaisi mua yhtää enempää. 

Ruokien osalta pidän herkkulakon joka kestää heinäkuun loppuun asti. Ja mä vannon teille mä olen 55kg silloin. Ja mä vannon yrittäväni niin kovasti, että elokuun alussa voin kertoa hymyillen että mä saavutin ensimmäisen maalin, ja olen ylpeä itsestäni. Vielä en ole, sen takia pyyhin naamani takaisin perusilmeeseen, en ole vielä lähelläkään sitä. 

Ainoa mutta on tässä se, että mun on pakko syödä ennen harjoituksia jotakin. Muuten tajunlähtö on liian lähellä, enkä halua herättää huomiota, en varsinkaan salin lattialta. Sekä mun on pakko jaksaa. Mun on pakko näyttää, että mä ansaitsen paikan kentällä kun kausi alkaa. Töiden takia mun on pakko syödä sielläkin jotakin, mutta tähän asti oon pärjännyt hyvin piltillä ja riisikakulla, joten miksi en toistakin kuukautta. 

Aamupala 8.00 - Piltti 63kcal 

Välipala 10.00 - Riisikakku 26kcal

Lounas 13.00 - Salaatti 13kcal/100g

Päivällinen/Iltapala - ?

pystyn tarkasti suunnittelemaan tuohon lounaaseen asti, koska sen jälkeen oon vähän porukoiden armoilla. Meillä on tapana syödä illemmalla yhdessä, joten oon täysin valvovien silmien alla, eli en voi jättää ruokaa väliin. Mutta jos saan pidettyä itteni päivään asti esim 200 kcal, niin voin illemmalla syödä sen 300 kcal, koska 500 kcal on päivässä raja. 

Liikunnasta vielä.. 

Seisominen kuluttaa tunnilta 120 kcal, joten vähintään se viiden tunnin seisominen töissä kuluttaa n. 600 kcal. Mun täytyy alkaa liikkumaan myös joka päivä, koska kuukauden aikana en voi antaa itseni jäädä löhöilemään kotiin, jos kerran ruokavaliotakin muutetaan. Kuntosalilla tunnin aikana kulutan  noin 360kcal, ja reeneissä myös 360kcal. 

Pyrin päivittelemään päivittäin että mitä oon syönyt ja kuinka paljon oon likkunut, jotta pysyn kartalla päivistä. Mä niin pystyn tähän. Mä niin näytän niille jotka on joskus epäilleet. Piru vie mä näytän. 

7. ENTÄ JOS

Entä jos laihduttamisen, epäsäännöllisen ja mahdollisimman vähäisen ruokavalion sijaan katsoisin asiaa ihan päinvastaisesti? Entä jos valitsisin terveellisen ruokavalion? Entä jos valitsisin sen terveemmän tien? Entä jos oikeasti yrittäisin nauttia siitä mitä teen? 

Oon yrittänyt miettiä minkä takia laihduttaminen, kaloreiden laskeminen, sekä urheileminen pitää mut niin kovin lujaa ottessaan. Miksi en laita stoppia koko paskalle, ja ala syömään. Minkä takia en lopeta kaloreiden laskemista tai tee salilla vain sen takia, että nautin siitä. En sen takia että se polttaa kaloreita.

Mä oon taas ihan kahden tulen välissä. Mä pystyn joissakin määrin syömään normaalisti (överit ovat tulleet vähän liiankin tutuksi viimeaikoina). Mutta sen jälkeen mä en pysty katsomaan itseäni peilistä. Mä en pysty laittamaan tiukkoja vaatteita, enkä saa itsestäni irti mitään hyvää. Mutta silloin tunnen voivani jollain tavalla paremmin. Tuntuu että ajatus kulkee, sekä olen huomattavasti paremmalla tuulella.

Toisaalta syömättömyys ja laihduttaminen, etenkin siinä onnistuminen saa mut hyvälle tuulelle vaikka olo ilman ruokaa on astetta huterampi.

Mutta nyt kun paino on taas melkin lähtöpisteessä, mua hävettää ihan liikaa. Mun tekisi mieli kääntää peili ympäri, etten näkisi itseäni. Mun tekisi mieli repiä kaikki tiukemmat vaatteet ja pitää pelkkiä kaapuja päälläni. Annan itselleni juhannuksen vielä anteeksi. Sen jälkeen palaan normaaliin kalorirajaan. 500 kcal päivä, sekä maanantaisin paasto. Silloin mun kaiken järjen mukaan pitäisi saada paino pudotetuksi sen verran että saan taas laihduttamisesta kiinni. Mulla on kova luotto itseeni, enkä halua pettää itseäni.

6. EN JAKSA

Kello on vartin yli neljä ja mä istun suuren ruskean pöydän ääressä ja kyyneleet valuu mun poskia pitkin. Tätä elämää ei oo luotu kaikille, ei vaan oo. Ja mä oon yksi heistä. En mä pysty enää jatkamaan, en vaan jaksa. Oon niin väsynyt. Haluan pois tästä kylmästä maailmasta, en jaksa enää. 

5. AHDISTAA

Ahdistaa ajatus ensi viikosta. Mulla soi herätys jo pian töihin. Uusi viikko, uusi treeniviikko, uusi työviikko. Ahdistaa vaan niin paljon. Ja mitä painon suhteen on tapahtunut.. Mä oon syönyt niin paljon ja ihan liikaa. Niin liikaa, etten pysty edes kirjoittamaan sitä tähän. Mutta sen tiedän että paino on palannut takaisin lähes 59kg. Ja kyllä, mua hävettää aivan suunnattoman paljon. 

Toisaalta oon jollakin tavalla iloinen, että pitkästä aikaa söin ihan niin paljon mitä vatsa sieti. Hain oikein sitä pahaa oloa, joka sai mut yökkäämään. Ymmärsin ettei se tee mua onnelliseksi. Laihuus tekee. Tunnen itseni miljoona kertaa kauniimmaksi kevyempänä. Se tekee mut onnelliseksi, että päivän päätteeksi tiedän pysyneeni sopivan vähäisissä ruokamäärissä, ja olen liikkunut sitäkin enemmän. Se saa mut onnelliseksi. 

Syksyyn on aikaa ja siihen mennessä olen ensimmäisessä maalissa. 55kg. Se on pakko saavuttaa. Se ei vaadi kuin 4 kg, ja mä pystyn siihen. Mun on pakko pystyä. 

4. NIIN TYHJÄ MUTTA NIIN TÄYNNÄ

Mä puoli vahingossa eksyin selailemaan vanhoja kansioita. Kansioita, jotka ovat täynnä tunteita. Muistoja. Hyviä aikoja. Muhun sattuu taas. Mutta ei kuitenkaan. Olo on tyhjä, koska en pysty enää samaistumaan kyseisiin onnellisuuden tunteisiin. Kuvissa mä hymyilen. Seison keskellä peltoa ja mua naurattaa. Mun jalassa on mustat kumisaappaat ja maailman rumin asuyhdistelmä. Silti mä nauran, vaikka mun hiukset on sotkuiset, ja naama hehkuu punoittavia pisteitä. Mä olin onnellinen. 

Siksi se satuttaa. Satuttaa katsoa parin vuoden takaisia kuvia, kun sotkimme naamat mutaan ja kastettiin hiukset likaiseen järviveteen. Se sattuu, koska oon niissä niin pirun onnellinen. 

Nään kuvia myös kahdesta ihmisestä, joista hehkuu rakkaus toisiaan kohtaan. Niin siirappiselta kuin se kuulostaakin. Vaikka taivalta oli ehkä vasta 4 kk, heistä näkyi jokaiselle vastaantulijalle kuinka onnellisia he ovat. Ovat vieläkin. Joskus mä luulin, että olisin löytänyt itsekin sen. Luulin vetäväni oikeista naruista oikeaan aikaan. Väärin. Ensimmäisellä kerralla aika oli väärä. Luulin olevani valmis, sekä luulin tuntevani itseni. Väärin. Toisella kerralla luotin ihmiseen, joka otti mut kiinni kun kaaduin. Mutta ei pitänyt kiinni.  

Kuva kuvalta eteenpäin siirryttäessä, mun kasvoilla ei näy tuttuja hymykuoppia. Ei ainuttakaan kyyneltä valumassa poskella onnesta, eikä nauramisesta punaiseksi muuttuneita poskipäitä.

 

Alan jo unohtaa miltä tuntuu olla aidosti onnellinen.  

3. VEITSENTERÄLLÄ

Musta tuntuu että jakaudun jossakin mieleni sisässä kahtia. 

Toinen puoli on se järkevä, se saa mut järkeilemään asioita, vaikka sydän tai mieli haluaisi muuta. Se saa mut varomaan asioita ja sen avulla pystyn ajattelemaan selkeästi. Järkevä puoli kertoo mun idioottimaisuudesta, ja saa mun kädet liikkumaan jääkaapille, voitelemaan paahtoleivän ja laittamaan sen mun suuhun. Se pitää mua pystyssä romahtamiselta ja se sanoo että mun on pakko jaksaa. Se sanoo että olen hyvä tällaisena ja mun pitäisi hyväksyä itseni. Se on se fiksumpi puoli, se yrittää näyttää mulle valoa terveellisestä ja hyvästä, sekä onnellisesta maailmasta. Hyvästä elämästä. Se on tyyni, sekä pitää asiat järjestyksessä. Ehkä tämä puoli on se joka on näkyvissä pinnan päällä siitä kuuluisasta jäävuoresta.

  

Se toinen puoli on jotain ihan muuta. Se on vaikea käsitellä, enkä osaa käsitellä sitä. Osaan kuvailla mutta en pääse ihan syvälle. Vaikka kuinka yritän. Se puoli on musta, eikä se anna mulle rauhaa. Se haluaa että mä teen niinkuin se pyytää. Se käskee. Se ei anna mun valita. Mä pelkään sitä. Se on niin vihainen, eikä se anna elämän vain jatkua niin kuin pitäisi. Se ei anna mun valita onnellisuutta, ennen kuin ollaan päästy tiettyyn kompromissiin. Se on liian vahva, mun on pakko totella kunnes ollaan päästy yhteisymmärrykseen. Se saa mun silmät kirvelemään, se saa mun käsistä veren valumaan. Aina uudelleen kerta toisensa jälkeen. Kun mua sattuu, se pitää huolen että mua oikeasti sattuu. Sattuu niin paljon, että tuntuu että halkean kokonaan. Se polttaa mut sisältä ja ulkoa. 

Se pitää mut niin lujassa otteessaan. 

En oo koskaan osannut tanssia nuoralla. Nyt nuoralta pois tuleminen turvallisesti ei oo vaihtoehto. Mun pitää joko yrittää pysyä tasapainossa ja kävellä horjuen loppuun asti. Tai päästää irti ja toivoa parasta. 

2. KUN MUA SATTUU

Oon pelännyt. Pelännyt kuolemaa.

Nykyään pelkään enemmän elämää. Pelkään mitä se vielä tuo.

Mä olen niin nuori vielä, mutta elämä on lyönyt. Välillä tuntuu että se lyö liian lujaa. Että en enää jaksa pitkään. Mutta pakkohan mun on jaksaa, eikö niin? 

Huomenna jatkuu taas työt ja oon jalkojen päällä reilu 6-7h. Se kuluttaa jo ihan hyvin. Yritän ajatella sitä niin jaksan paremmin. Mutta sitten nämä kysymiset rannalle lähtemisestä. Ruoan kanssa. Käsittämätön ahdistus. Mä olen hirveä ihminen kun yritän skipata näkemisiä kavereiden kanssa, mutta mua ahdistaa ihan liikaa. Ja sen lisäks että ahdistaa syöminen ja varsinkin rannalla, niin sekin myös että joka kerta kun nään kavereitani niin jälkikäteen tulee puukkoa selkään. Se kuluttaa mua. Mielummin makaan yksin sängyn pohjalla niin kukaan ei voi satuttaa mua. Tai voi, mutta mä en tuu tietämään siitä niin kauan kun oon yksin.

Mä en halua palata takaisin kouluun. Okei kesäloma alkoi viikko sitten, mutta mä en tahdo sinne enää. Haluan suorittaa kaikki kurssit itsenäisesti. Olla vain yksin. Tätä rauhallisuuden määrää tällä hetkellä kun olen yksin kotona. Kukaan ei huuda, kukaan ei sano pahasti. Vain mä ja mun ajatukseni. 

Sitä paitsi, mun on pakko olla alle 55 kg ennen kuin koulut alkaa. Pakko pakko pakko. Yritän kerrankin tehdä elämässäni jotakin oikein. Tänään vaaka näytti 58 kg. Se on liikaa taas. Eiliset överit puski kiloina päälle. Läski.

Muhun sattuu.