Mä lupasin itselleni, ja mä lupasin hänelle. Ei ikinä enää, ei uutta viiltoa koristamaan käsivartta. Ja mä en pystynyt. Mun oli pakko, anteeks, anteeks, mä en tehnyt sitä tahallani. Sattuu. Siitä tulee verta. Paljon. Paljon enemmän kuin viimeksi. Mä melkein pidin lupaukseni. Mä jo laskin terän hetkeksi pois. Kunnes se puhui taas mulle. "Mä lupaan se auttaa. Mä lupaan, että se vie kivun pois. Edes hetkeksi. Mä lupaan" Ja mä uskoin. Se piti lupauksensa. Hetkeen en tuntenut mitään. Kyynelet valuivat mun poskia pitkin mutta se melkein sai mut hymyilemään. En tuntenut, en fyysistä enkä henkistä kipua hetkeen. Se tuntui hyvältä. Olin omassa pikku kuplassani, eikä kukaan voinut satuttaa mua.
Pari minuuttia..
Ja se palasi. Tuska. Ahdistus. Tyytymättömyys. Et oo ikinä ollut noin läski ja ruma. Mä tiedän, anteeksi.
"Älä satuta enää itseäsi. Pliis älä satuta itseesi enää. Vastaa, kuuletko sä mua? Pliis vastaa et oot edes ok.."
Mä olen okei. Kiitos huolehtimisesta. Mä lupaan tämä on viimeinen kerta. Ja niin mä kerta toisen jälkeen lupasin mun ystävälle etten enää satuta itseäni. Mä tiedän etten osaa pitää lupauksia, jotka liittyvät tällaisiin asioihin. Kerroin myös yrittäväni syödä 2000 kcal päivässä. Hahaha, luuletko sä että se polttais susta rasvaa pois. 65 kg on yllättävän lähellä.. Mikä on seuraava.. 70 kg... Anna mennä läski jos sä haluut pilata viimeisetki mahdollisuudet onnellisesta elämästä. Muista et mä lupasin että me tehtäisiin tämä yhdessä. Mä en luovuta, luovutatko sä?
En mä luovuta. Mä en ole luovuttaja. Mä aion olla vielä lähempänä 50 kg kuin koskaan.
Onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti