Nyt melkein kahden vuoden jälkeen, me aletaan särkyä. Kyyneleet nousevat mun silmiini, kun mä ajattelen miten sä olit sen tytön seurassa. Tai sen toisen tytön. Mutta sä vannoit ettei ensimmäinenkään merkannut mitään. Ei toinenkaan. Et sä edes muista miltä se toinen näytti. Ei se tuntunut miltään.
Mä en haluaisi ajatella. Mä en haluaisi muistaa, miten se on sattunut muhun niin paljon, etten ole pystynyt hengittämään. Mutta taas tänä iltana, kun mä makaan yksin sängyssä, en voi muuta. En voi muuta kuin ajatella mikä meidän tulevaisuus on. Sä tiedät, että pian mä lähden pois. Ja valitset silti muut ennen mua. Sä tiedät että me ollaan erillään ensi vuosi. Ehkä myös kaksi seuraavaa.
Enkä mä haluaisi luovuttaa. Kun tuntuu, että me ollaan aina oltu me, enkä mä tahdo tietää millasta se olisi erillään. Mutta mä en halua, että muhun sattuu enempää. Mä en haluaisi että se kaikki mikä meillä on, särkyy. Enkä mä tahdo menettää sitä kaikkea mitä meillä on.
Mä odotan. Tälläkin kertaa. Mä odotan, että sä tulisit kotiin mun luokse ja me oltaisiin taas ehjiä. Mutta ehkä me ollaan jo niin säröillä, ettei meitä pysty korjaamaan. Vaan rikkomaan tuhansiksi kappaleiksi.
