Kai mä jollain kierolla tavalla toivoisin että mut huomattaisiin. Tai mun äärettömän paha olo. Elän kuplassa, jossa kaikki tapahtuisi hienovaraisesti ennen kuin mun on palattava todellisuuteen. Tiedän miten asiat menisi todellisuudessa, mutta mun kuvitelmissa kaikki särkyy kauniilla tavalla.
Koska se on helpompaa.
Koska siten mun on helpompi olla. Helpompi hengittää.
Ja todellisuudessa,
ainoa mikä särkyy on minä itse, eikä sekään ole kaunista.
mut mä en jaksa enää välittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti