20.

Mä lupasin itselleni, ja mä lupasin hänelle. Ei ikinä enää, ei uutta viiltoa koristamaan käsivartta. Ja mä en pystynyt. Mun oli pakko, anteeks, anteeks, mä en tehnyt sitä tahallani. Sattuu. Siitä tulee verta. Paljon. Paljon enemmän kuin viimeksi. Mä melkein pidin lupaukseni. Mä jo laskin terän hetkeksi pois. Kunnes se puhui taas mulle. "Mä lupaan se auttaa. Mä lupaan, että se vie kivun pois. Edes hetkeksi. Mä lupaan" Ja mä uskoin. Se piti lupauksensa. Hetkeen en tuntenut mitään. Kyynelet valuivat mun poskia pitkin mutta se melkein sai mut hymyilemään. En tuntenut, en fyysistä enkä henkistä kipua hetkeen. Se tuntui hyvältä. Olin omassa pikku kuplassani, eikä kukaan voinut satuttaa mua. 

Pari minuuttia..

Ja se palasi. Tuska. Ahdistus. Tyytymättömyys. Et oo ikinä ollut noin läski ja ruma. Mä tiedän, anteeksi. 

"Älä satuta enää itseäsi. Pliis älä satuta itseesi enää. Vastaa, kuuletko sä mua? Pliis vastaa et oot edes ok.." 

Mä olen okei. Kiitos huolehtimisesta. Mä lupaan tämä on viimeinen kerta. Ja niin mä kerta toisen jälkeen lupasin mun ystävälle etten enää satuta itseäni. Mä tiedän etten osaa pitää lupauksia, jotka liittyvät tällaisiin asioihin. Kerroin myös yrittäväni syödä 2000 kcal päivässä. Hahaha, luuletko sä että se polttais susta rasvaa pois. 65 kg on yllättävän lähellä.. Mikä on seuraava.. 70 kg... Anna mennä läski jos sä haluut pilata viimeisetki mahdollisuudet onnellisesta elämästä. Muista et mä lupasin että me tehtäisiin tämä yhdessä. Mä en luovuta, luovutatko sä? 

En mä luovuta. Mä en ole luovuttaja. Mä aion olla vielä lähempänä 50 kg kuin koskaan. 

Onnellinen.

19.

Edistystä. Jonkin suhteen edes, jos ei yleensäottaen elämän. Paino on pudonnut 2 kg, ja 62kg loistaa vaa'an lukemissa. En edes osaa olla onnellinen siitä. 62kg on ihan järjettömän paljon ja liikaa. Tänään oli kevyt kuumotus koulussa, kun ruokailussa tarjottimella komeilee jopa kaksi kalapuikkoa eikä muuta. Ja luokanvalvoja yhtäkkiä istuu viereiseen pöytään. Luulen.. Toivon ainakin ettei se huomannut. Pitää olla varovaisempi kaiken suhteen. Kukaan ei saa tietää. Tahdon vain kaikkien huomaavan muutoksen sitten.. myöhemmin. 

Mä en osaa kertoo kuinka suunnaton ahdistus mulla on koulussa. Mä en osaa kuin näyttää että kaikki on ok, koska se on ainoa asia joka pitää mut pystyssä. heikot ei pärjää. 

Tänään tuli liikuttua 4,5 h johon voin olla jollakin tavalla tyytyväinen. 

18.

550 kcal tänään. Homma alkaa pysyä sellaisena taas pitkästä aikaa mitä pitääkin. Ei enempää ruokaa tällei llalle, eikä nälkä edes paina. Kirjoitukset stressaa ihan jumalattomasti ja kaikki muu ympäröivä maailma on kuljettu tietynlaisessa sumussa tämän viikon. Reenit, koulu, kaikki menee tietyllä tapaa rutiinilla mutten edes keskity tekemisiini. Täydessä sumussa yötä päivää.

Haluaisin kirjoittaa. Kirjottaa miljoona ajatusta mitä mun pää kantaa päivästä toiseen. Mutta en saa mitään ulos. Ehkä huomenna.

17.

Väsyttää. Sisältä. Ei sitä osaa selittää. Entä kun uni on parempaa kuin todellisuus?

Niin vaikea pukea ajatuksia sanoiksi. Itkettää. Muttei kuitenkaan ainuttakaan kyyneltä valu poskea pitkin. Tuntuu.. tyhjältä. Tai liian täydeltä. En jaksa keskustella enää kuin kotona. Ainoat ihmiset jotka eivät arvostele mua enkä mä kuule niiden ajatuksia omien ajatusteni sekaan. Koko elämä riman alta. Voiko siitä olla tyytyväinen, ei. Kaikki penkin alta, eikä musta ikinä tule sitä mistä oon haaveillut pikkutytöstä asti. En vaan ole tarpeeksi. Ehkä se on se mitä oon pelännyt aina. Ehkä se on se mikä satuttaa niin kovin. Se etten ole tarpeeksi. En nyt enkä jatkossa eikä, eikä ääni mun pään sisässä anna mun olla tarpeeksi. Liian paksu joka puolelta, huono koulussa, huono edes elämään. Miten kukaan voisi tykätä sellaisesta ihmisestä. Kaikkien kasvot hehkuvat vihaa mua kohtaan, eihän mulla ole merkitystä täällä. Yksi ihminen sinne tänne, mihin se vaikuttaisi. Hyi mikä läski, ainakin laihempana saisit nähä ketkä susta välittää, tai no välittääkö kukaan.. Itsehän teet päätöksen. 

16.

Mä vain yritän, etten nouse liikaa esille. En esitä vahvoja mielipiteitä etten saa vihaisia katseita, yritän pysyä taka-alalla. En halua menettää kaikkia ystäviä. Mutta vaikka olisin vain hiljaa niin mua vihattaisiin. Huomaan ihmisten kuiskivan, tiedän heidän iskevän puukkoa selkään. Miksi. Mitä mä oon tehnyt niin väärin tässä elämässä. Miksi kaikki pitää mua niin ärsyttävänä. En tiedä enää ketkä ovat mun oikeita ystäviä. Ei sellaisia ole.

Haluan olla onnellinen. Haluan tosissaan vain olla onnellinen. Ja niin kauan kun kannan tätä ylimääräistä pelastusrengasta mukanani niin mun on turha haaveilla onnellisuudesta. Tiedän miltä tuntuu kun painoindeksi laskee alle kahdenkymmenen. Ensimmäistä kertaa tunnen olevani kevyt sillon. 

Toisaalta koulunalku toi tietyn rytmin elämään. Ja mä olen täysin valmis. Pieni aamupala, koulussa salaatti tai ei mitään ja loppupäivä niin pienellä määrällä kuin mahdollista. Viimeinen tsemppaus mulle itselle. Tämän jälkeen mä luovutan kaiken suhteen. 

15.

Ei paljoa kehuttavaa. Ei paljoa sanottavaa. Kaikki vain kerääntyi muhun. Mä yritin, mutta joku sanoi mun päässä että olet ok, sä voit syödä. Sä saat syödä. 

niin mä söin. Söin koko kesän niin paljon että en ole ikinä ollut näin suuressa painossa. Ahmimista ahmimisen perään ja niin monet vuodatetut kyyneleet. Miksi se oksennus ei tullut. En yrittänyt tarpeeksi kovaa, mutta miksi mä onnistuisin elämässä.

Ja sen jälkeen se tuttu ääni palasi takaisin. "hyi vittu, kehtaatko mennä samaan kuvaan kavereidesi kanssa. Noh tiedät kyllä mitä kaikki ajattelee kun katsoo kuvia jälkeenpäin." "Et oo ikinä ollut noin lihava. Noin ruma. Hyi" "mitä meinasit laittaa päälle kouluun? Crop topin? Sehän mukavasti tuo näkyviin sun oksettavan mahan." "lihavalihavalihava" 

Ahdistus palasi. Se hetken oli muualla ja kamera täyttyi hymyilevistä kuvista. Mä olin hetkittäin oikeasti onnellinen. Ja se tuntui hyvältä. Nyt ahdistus valtaa mun mielen. Taas. Ei se anna mulle armoa ennen kuin saavutan sen maalin mistä on jo kauan puhuttu.