Ei paljoa kehuttavaa. Ei paljoa sanottavaa. Kaikki vain kerääntyi muhun. Mä yritin, mutta joku sanoi mun päässä että olet ok, sä voit syödä. Sä saat syödä.
niin mä söin. Söin koko kesän niin paljon että en ole ikinä ollut näin suuressa painossa. Ahmimista ahmimisen perään ja niin monet vuodatetut kyyneleet. Miksi se oksennus ei tullut. En yrittänyt tarpeeksi kovaa, mutta miksi mä onnistuisin elämässä.
Ja sen jälkeen se tuttu ääni palasi takaisin. "hyi vittu, kehtaatko mennä samaan kuvaan kavereidesi kanssa. Noh tiedät kyllä mitä kaikki ajattelee kun katsoo kuvia jälkeenpäin." "Et oo ikinä ollut noin lihava. Noin ruma. Hyi" "mitä meinasit laittaa päälle kouluun? Crop topin? Sehän mukavasti tuo näkyviin sun oksettavan mahan." "lihavalihavalihava"
Ahdistus palasi. Se hetken oli muualla ja kamera täyttyi hymyilevistä kuvista. Mä olin hetkittäin oikeasti onnellinen. Ja se tuntui hyvältä. Nyt ahdistus valtaa mun mielen. Taas. Ei se anna mulle armoa ennen kuin saavutan sen maalin mistä on jo kauan puhuttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti