KIERTEESSÄ

Ja hetken verran se kipu auttoi. Hetken tuntui ettei tuntunutkaan.

TEE VÄÄRIN, MUTTA SATUTA SILTI MUA

Riidellään. Päivä toisensa jälkeen. Sä ärsytät mua niin paljon tietyillä jutuilla, mutta en halua syyttää. En halua aiheuttaa pahaa mieltä. En halua, että sä oot surullinen. Syytä mua. Tee mut surulliseks. Mä otan sen pahan sun puolesta, vaikka mä en olisi tehnyt väärin. 

Mutta joka riidan jälkeen mä mietin. Ollaanko me vielä me vuosienkin päästä. Onko meidän suhde se, mikä ei kuole tappamallakaan. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. 

MATKALLA

"Tiedostat varmasti, että sun ei tulis painaa alle 60 kg. Se on jo tosi vähän sun pituiselle tytölle"

Mutta mä yritän päästä alle 60kg. Silloin ei ahdistaisi näin. Mitään kireetä ei vaan yksinkertaisesti voi pitää päällä ennen kun oon reippaasti alle 60kg. Eihän mikään kiree edes mahdu tällähetkellä mun päälle. Mutta mä olen matkalla siihen. Ja mä saavutan sen ennen seuraavaa punnitusta.

MÄ RAKASTAN

Syyskuu oli kamala. Ja haluan kääntää uuden sivun lokakuun kunniaksi. Sen kunniaksi, että mä selvisin syyskuusta ehjin nahoin. Ainakin ulkoisesti. 

Mä olen käynyt psykologilla. Mä luulin ettei psykologi saisi otetta. Väärin. Mä en tiedä mistä se tarttuu, mutta joka ikinen kerta se saa kyyneleet valumaan mun poskia pitkin. Se koskettaa niin kipeisiin arpiin ja yrittää avata niitä varovasti uudelleen. Haavoja, jotka ovat aikojen saatossa arpeutuneet muttei ikinä täysin kadonneet. Psykologille mennessä olo on aika neutraali. Tullessani ulos mä vain yritän estää kyyneleitä valumasta.

"Miksi susta tuntuu, että sun pitää huolehtia sun vanhemmista?"

En mä tiedä, ehkä musta tuntuu että se on ainoa tapa näyttää että rakastan. Osoittaa että mä kyllä jaksan vastoinkäymiset, jos hekin jaksavat. Ehkä mä yritän näyttää rakkauteni heitä kohtaan, kun en ole aikasemmin osannut sitä näyttää. 

"Sä oot aika pitkään pitänyt perheeltäsi salassa sun tunteitas. Miltä se on tuntunut?"

Kyllä mä aika ajoin ajattelin, että olisi okei hajota ja kertoa, että "äiti, muhun sattuu ihan kamalasti". Mutta en mä pystynytkään. Mä jätinkin sen mun pään sisälle. Ajattelin ettei äiti pystyisi käsittelemään. Ettei mun vanhemmat jaksaisi ottaa sitä vastaan. Että äiti ja isä väsyisi. Ettei ne enää olisi onnellisia. Tuntui ja tuntuu edelleen helpommalta pitää ne tämän ulkopuolella, osittain. 

Mulle on vain tärkeintä, että mun perhe on onnellinen. Mä jaksan kyllä. 

Vaikka te tätä tuskin koskaan luette, mä rakastan teitä. 

JOS VAIN VOISIN

Haluaisin vain levätä hetken. Laittaa silmät kiinni ilman syyllisyydentuntoa ja nukkua ilman painajaisia. Mun tekisi mieli tehdä jotain pahaa itselleni, jotta saisin levätä. Haluan tämän olon pois. Tämä tappaa sisäisesti, eikä kukaan edes huomaa. 

SYVÄLLÄ OMASSA KUPLASSA

Katso vielä kerran taaksesi, onko siellä jotakin
minne tahdot takaisin
nyt sun täytyy olla vahva ja varma.

Mutta mä en ole varma. Enkä ainakaan vahva. Mutta mä tahdon ulos tästä noidankehästä.

Onko ne haavat pakko näyttää, onko ne avattava? Ehkä mä tahdon tänään, mutta tahdonko huomenna. 

Mä tahdon vain purskahtaa itkuun ja päästää kaiken pahan ulos. Mutta se on patoutunut jälleen kerran niin syvälle, että muodostan vain oman pienen kuplani ja jätän kaikki läheisimmät ihmiset sen ulkopuolelle. 

Mutta mitä mä voin sanoa? Että mulla on paha olo ja hymyillä perään? Että mua ahdistaa, mutta kukaan ei huomaa? Että mulla on välillä niin paha olo, että haluan satuttaa, mutta just nyt kaikki on jees. Ei, en mä osaa. 

Haluan kertoa, mutta mua pelottaa. 

ONKO PAKKO JAKSAA?

Mitä mä tahdon? 

Mä tiedän että se kysyy, niin mitä mä vastaan? Että kaikki on hyvin? Mikään ei ole hyvin.

Sanonko mä, että ajattelin hakea apua. Niin sä ajattelit puoli vuotta sitten. 

Mä en osaa kertoa tai sanoa ääneen, kuinka mun on paha olla. En vain pysty. Mä voisin näyttää sen, mutta en pysty sanomaan sitä ääneen. Että auttakaa mua, sillä mä en jaksa enää.

Laitanko maskin takaisin naamaan ja tsemppaan taas niin kauan kun jaksan. Mä en jaksa tsempata. Mä en jaksa mitään. Mä haluaisin vain tuntea itseni ehjäksi. 

Huijaanko enemmän itseäni vai muita.

Onko mun edes pakko jaksaa. 

Mä haluaisin, että joku katsoisi oikein syvälle mun silmiin. Ei tarvitse sanoa, ei tarvitse puhua. Nähdä vain mun silmistä tämä ahdistus ja pelko mikä pitää mut niin kovassa otteessa.

 Auttakaa. 

VIRHEELLINEN

"lopeta toi itsesäälissä rypeminen" 

Se siitä, keskustelu ohi. Älkää kysykö miltä musta tuntuu, jos heitätte sangollisen jääkylmää vettä sen jälkeen niskaan. 

Ajaudun taas vähän kauemmaksi. Pieni vene keskellä suurta merta. Odottaen aaltoa, joka vie mut mukanaan. Kokonaan.

VOIMAT LOPUSSA

Jos mä voisin hetkeksi pysäyttää vauhdin. Ottaa kunnolla happea ja jatkaa sen jälkeen eteenpäin. Mä en vaan pysty tähän. Mä en muista milloin viimeksi olisin ollut näin loppu. Jos työt ei pakottaisi mua liikkeelle, mä en liikkuisi mihinkään. Mä käpertyisin takaisin peittoon ja laittaisin silmät kiinni. Odottaisin, että seuraavan kerran kun avaan silmät niin kaikki paha olisi poissa. 

En jaksa. En syödä, ellei jotain ole valmiina. En liikkua ellei mun ole ihan pakko. En urheilla, enkä lukea kirjoituksiin. 

Mä en vaan yksinkertaisesti jaksa. Ja mua väsyttää. Niin paljon, että mietin viillänkö vai lopetanko syömisen. Sitten mä huudan viimeisen kerran apua. 

OTE LIPSUU

Mä olen tuhonnut levyllisen suklaata tunteisiin. Mä olen kävellyt monta kilometriä löytääkseni polulle. Mä olen matkustanut toiselle puolelle Suomea löytääkseni rauhan. Mä olen hypännyt jääkylmään veteen tunteakseni jotakin. Mä olen vääntänyt tekonaurua, jotta se joku päivä muuttuisi aidoksi. Mä olen vaihtanut maisemaa löytääkseni kodin.

Ja näiden kaikkien asioiden jälkeen. Tuntuu että olen valunut vain kauemmaksi. Itsestäni ja muista. Mä yritän tunnistaa itseni, mutta aamuisin mua katsoo peilistä joku täysin vieras ihminen.

Syömishäiriö ja masennus. Antaa palaa, mä en jaksa enää taistella vastaan. Viekää se viimeinenkin ote mikä mulla on itsestäni. Mä annan itseni teille.

TUNNEN KUINKA SE TULEE LÄHEMMÄKSI

Ahdistus. Koulu. Se kaikki lähenee päivä päivältä enkä mä ole valmis. En ole valmis kohtaamaan sitä kaikkea miltä hetkeksi sain suljettua silmät. Kun kävelen askel askeleelta lähemmäksi koulun ovia, ovista sisälle ja ainoa mitä tunnen on kylmä ilma vasten kasvoja. Katseita. Kysyviä ilmeitä. "Mitä sulle kuuluu? Viime kevät oli sulle rankka, mikä tilanne nyt on?" 

Niin. Mikä tilanne nyt on. 

Mua uuvuttaa. Mua ahdistaa joka ikinen tunti tän rakennuksen sisällä. Mua ahdistaa ajatus siitä mitä oon, miltä näytän, minkälaiseks oon muuttumassa ja millainen musta tulee. Mua pelottaa niin suunnattomasti, että mä voisin hajota tähän paikkaan. Älkää kiltit avatko haavoja, älkää kysykö, älkää miettikö. Mä pärjään, mutta älkää avatko niitä, kun oon saanut ne jotenkin suljettua.  Odottaako mua uusi kierre kun koulu alkaa? Haluanko pitää kiinni siitä, että ihminen laihtuu syömällä. Vai haluanko olla laiha syömättömyydellä ja tuntea kontrollia. Haluanko olla hyvässä kunnossa ja timmi vai haluanko olla laiha ja kaunis. Onko laihuus kaunista. Kontrolli on kaunista. Mä tahdon kontrollin. Sillä saisi kaupan päälle laihuuden. Tahdonko molemmat. Tahtoisin selkeät ajatukset. Puhtaan mielen. Onnellisen mielen. 

Mutta mä olen yrittänyt ja yritän edelleen - jaksaa.

EN SAA OLLA ONNELLINEN VIELÄ

Mun on jotenkin tosi vaikea avata miltä musta tuntuu. Mulla on ollut tämä sivu jo hetken auki ja olen vaan tuijottanut sen tyhjyyttä. Miten kertoa miltä tuntuu, kun ei tunnu miltään? Tai miltä tuntuu kertoa, että tunnen niin paljon samaan aikaan, ettei mitään fiksua tule ulos. 

Haluaisin olla yksin. Toisaalta haluaisin jonkun tähän viereen silittämään mun päätä niin kauan, kunnes nukahtaisin. 

Haluaisin olla koulussa ja nauraa. Mutta kun pääsen kouluun mua ei naurata vaan ahdistaa aivan suunnattomasti vain olla. Tietääkö tuo jotain ja mitä tuo toinen tuijottaa..

Haluaisin olla normaali ja hakea alhaalta palan kakkua hyvällä omalla tunnolla, syödä, nauttia, jonka jälkeen tuntisin vatsan pohjalla vain tyytyväisyyttä. Jälkimakuna saan vain huonon omantunnon ja parhaimmassa tapauksessa sormet kurkottamaan kakkua sinne minne se kuuluukin.

Haluaisin vain syödä normaalisti ja tuntea normaalisti, 

Haluaisin vain elää ja nauttia,

Haluaisin olla onnellinen.

Mutta en saa. Sopimusta ei pureta. Sopimusta, että nyt mennään siihen suuntaan mihin on sovittu. Nyt ei lipsuta. 

LÄHTÖPISTEESSÄ

Miltä nyt tuntuu? Miltä tuntuu kun oot jälleen kerran lähtöpisteessä. Jälleen kerran?

VIHAAN ITSEÄNI

"mitä jos menisit psykologille juttelemaan? Ois varmaan ihan positiivinen juttu ja jatkais sitten painaa vielä viimeisen vuoden lukiossa täysin voimin."

:-) Joo, no mä mietin asiaa. 

En tietenkään mieti, tuli vain sanottua jotta jättäisi mut rauhaan. Mä toivon, ettei kukaan tietäis musta, ei kukaan tarkkailisi eikä kysyisi mitään asiaan liittyvää. Pärjään ihan itse, kiitos vain. 

Ainoa mitä tiedän tällä hetkellä on se, että vaaka näyttää taas vaihteeksi pyöreitä ja mua oksettaa olla minä. Miksi? Miksi taas päästin lipsumaan? Tekisi mieli heittää tavaroita seinille ja repii hiukset päästä, miksi näin kävi taas. Mä olen heikoin ja oksettavin ihminen kenet tunnen.

LÖYSIN UMPIKUJAN

Mua hiukan naurattaa. Tiedättekö kun juuri ennen itkuun puhkeemista nauraa sellaista väkinäistä naurua. Mulla on juuri se nyt. 

Mä kävelen suoraan umpikujaan ja mä vielä tiedostan sen. Mä oon jäänyt kiinni. Ajan kysymys milloin mun umpikuja kävelee mua puoleenväliin vastaan ja lopettaa tän pelin. 

Game over, hävisit tän pelin. Tämänkin. 

ISKEE NIIN SYVÄLLE

Mua hävettää. Mulla piti olla narut oikeassa järjestyksessä ja mun piti osata vetää niitä oikeaan aikaan. Totuus on se, että mä onnistuin vain sekottamaan ne keskenään niin kovaan solmuun, etten saa niitä yksin avattua. 

Mä kerroin mun lähimmille ystäville, että tästä on tullut ongelma. Tää on niin iso ongelma, etten mä pysty kohtaamaan sitä yksin. 

Ensimmäistä kertaa koskaan, mä myönnän. Mä tarvitsen apua. 

Mä en enää osaa tehdä tätä fiksusti, mä kuljen päivästä toiseen sellaisena haamuna, joka en ole minä. Mä en tiedä enää kuka mä olen. Mä olen hukannut itseni tämän seurauksena. Ja se pelottaa mua niin paljon, etten tiedä miten olla. 

Auttakaa mua.

RIKKINÄINEN

Mä en halunnut palata tänne huonojen uutisten kanssa. Halusin palata ja kertoa, että elämässä menee hyvin, että minä olen onnellinen. Totuus. Mä olen täysin rikkinäinen jokaikisestä kohdasta mun kehossa. Mä putosin ja mä upposin syvälle. Syvemmälle kuin koskaan. 

Ahdistavinta on se, että joka kerta, kun joudun tähän oravanpyörään uudelleen, niin vanhan päälle tulee jotakin uutta. Tällä kertaa uusi asia on se, että mun olo on.. välinpitämätön.. tyhjä... niin kovin tyhjä, että edes minä itse en saa itsestäni irti. Aikaisemmin olen murehtinut myös muita. Aina kun syömisongelmat nousivat pinnalle, mä ajattelin etten tahdo nähdä äidin ja isän surullisia kasvoja. "miten meidän tytöstämme..", ja se sai mut syömään vähän enemmän. En halunnut satuttaa. 

En halua edelleenkään. Mutta tahdon olla onnellinen. Ristiriidat jotka juoksevat mun pään sisällä seinää päin, eikä anna mulle tilaa ajatella selkeästi. Aivosumu läsnä päivästä toiseen. "kuka ja miksi mä olen mä, mikä mä edes olen?" Tiedän. Aivot ei pelaa täysillä kun ravintoa ei tule riittävästi, mutta mä en jaksa välittää. Mä en jaksa enää välittää. 

Mä vain pyydän, että saisin olla onnellinen.

Mä vain pyydän, että pian vaaka näyttää 56 kg.

Sitten 55kg.

Mä vannon jos mä pääsen 55kg mä lopetan. 

Mä olen onnellinen sitten. 

Olenhan?