Mä olen käynyt psykologilla. Mä luulin ettei psykologi saisi otetta. Väärin. Mä en tiedä mistä se tarttuu, mutta joka ikinen kerta se saa kyyneleet valumaan mun poskia pitkin. Se koskettaa niin kipeisiin arpiin ja yrittää avata niitä varovasti uudelleen. Haavoja, jotka ovat aikojen saatossa arpeutuneet muttei ikinä täysin kadonneet. Psykologille mennessä olo on aika neutraali. Tullessani ulos mä vain yritän estää kyyneleitä valumasta.
"Miksi susta tuntuu, että sun pitää huolehtia sun vanhemmista?"
En mä tiedä, ehkä musta tuntuu että se on ainoa tapa näyttää että rakastan. Osoittaa että mä kyllä jaksan vastoinkäymiset, jos hekin jaksavat. Ehkä mä yritän näyttää rakkauteni heitä kohtaan, kun en ole aikasemmin osannut sitä näyttää.
"Sä oot aika pitkään pitänyt perheeltäsi salassa sun tunteitas. Miltä se on tuntunut?"
Kyllä mä aika ajoin ajattelin, että olisi okei hajota ja kertoa, että "äiti, muhun sattuu ihan kamalasti". Mutta en mä pystynytkään. Mä jätinkin sen mun pään sisälle. Ajattelin ettei äiti pystyisi käsittelemään. Ettei mun vanhemmat jaksaisi ottaa sitä vastaan. Että äiti ja isä väsyisi. Ettei ne enää olisi onnellisia. Tuntui ja tuntuu edelleen helpommalta pitää ne tämän ulkopuolella, osittain.
Mulle on vain tärkeintä, että mun perhe on onnellinen. Mä jaksan kyllä.
Vaikka te tätä tuskin koskaan luette, mä rakastan teitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti