Musta tuntuu että jakaudun jossakin mieleni sisässä kahtia.
Toinen puoli on se järkevä, se saa mut järkeilemään asioita, vaikka sydän tai mieli haluaisi muuta. Se saa mut varomaan asioita ja sen avulla pystyn ajattelemaan selkeästi. Järkevä puoli kertoo mun idioottimaisuudesta, ja saa mun kädet liikkumaan jääkaapille, voitelemaan paahtoleivän ja laittamaan sen mun suuhun. Se pitää mua pystyssä romahtamiselta ja se sanoo että mun on pakko jaksaa. Se sanoo että olen hyvä tällaisena ja mun pitäisi hyväksyä itseni. Se on se fiksumpi puoli, se yrittää näyttää mulle valoa terveellisestä ja hyvästä, sekä onnellisesta maailmasta. Hyvästä elämästä. Se on tyyni, sekä pitää asiat järjestyksessä. Ehkä tämä puoli on se joka on näkyvissä pinnan päällä siitä kuuluisasta jäävuoresta.
Se toinen puoli on jotain ihan muuta. Se on vaikea käsitellä, enkä osaa käsitellä sitä. Osaan kuvailla mutta en pääse ihan syvälle. Vaikka kuinka yritän. Se puoli on musta, eikä se anna mulle rauhaa. Se haluaa että mä teen niinkuin se pyytää. Se käskee. Se ei anna mun valita. Mä pelkään sitä. Se on niin vihainen, eikä se anna elämän vain jatkua niin kuin pitäisi. Se ei anna mun valita onnellisuutta, ennen kuin ollaan päästy tiettyyn kompromissiin. Se on liian vahva, mun on pakko totella kunnes ollaan päästy yhteisymmärrykseen. Se saa mun silmät kirvelemään, se saa mun käsistä veren valumaan. Aina uudelleen kerta toisensa jälkeen. Kun mua sattuu, se pitää huolen että mua oikeasti sattuu. Sattuu niin paljon, että tuntuu että halkean kokonaan. Se polttaa mut sisältä ja ulkoa.
Se pitää mut niin lujassa otteessaan.
En oo koskaan osannut tanssia nuoralla. Nyt nuoralta pois tuleminen turvallisesti ei oo vaihtoehto. Mun pitää joko yrittää pysyä tasapainossa ja kävellä horjuen loppuun asti. Tai päästää irti ja toivoa parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti