Jokainen ruoka, jokainen suupala minkä mä laitan kurkusta alas tuntuu imeytyvän joka ikiseen paikkaan mun kropassa. Mun ajatukset on täysi sekasorto. Ihan kaikkien asioiden suhteen. Mulla on maailman ihanin poikaystävä, mulla on ihana perhe ja mun ympärillä on ihmisiä jotka välittävät. Miksi mulla silti on tällainen olo. Tekohymy alkaa vähitellen valua mun päältä enkä mä tiedä miten saan sen pysymään enää pidempään. "Älä tee tästä kuitenkaan mitään ongelmaa.." Anteeks, mä myös lupasin etten satuta itseäni, mutta mä satutan kokoajan, etkä sä huomaa.
Mitä ensiviikolla. Mä joudun ristikuulusteluun yhden aikuisen kanssa, joka on melko läsnä mun elämässä joka päivä. Mä tiedän että se näkee mun läpi. Mä osaan jo melkein kuvitella mitä siellä tulee tapahtumaan, joka ahdistaa mua aivan jumalattomasti. Mä en vaan voi suunnitella asioita etukäteen tässä tapauksessa. Enkä mä edes osaa ajatella mitä mä haluan tehdä siinä tilanteessa kun se katsoo mun pään sisälle ja saa mun selässä kylmät väreet. Mutta mä en voi kertoa. Sehän tarkoittaa tämän lopettamista. Miksen silti etene tässä, vaikka ainut asia mitä tahdon on nimeomaan laihtuminen. Vaaka näyttää samaa edelleen vaikka solisluut alkaa jo paistamaan vähitellen. Sen painon täytyy pudota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti